Nykyisin useimmatkaan meistä eivät ajattele vuoden kiertoa ruuan tarpeen näkökulmasta. Ruokaa ja ruokatarpeita on yllin kyllin saatavilla jokaisesta kaupasta. Minun lapsuudessani 1960-luvulla rahat olivat niin tiukassa, että kaikki mitä suinkin oli mahdollista kasvattaa omassa pellossa, kasvatettiin. Peruna pyrittiin laittamaan maahan mahdollisimman aikaisin mahdollisimman runsaan sadon saavuttamiseksi.
Peruna oli hyvin tärkeä silloin ruokahuollon kannalta. Lähes jokaisessa ruokailussa peruna oli jollain tavalla roolissa. Jos ei muuten niin sikojen, nautojen ja kanojen muonana. Näin myös liha-aterialla tai munakkaassa peruna oli tärkeässä roolissa. Muistan ajan, kun ei vielä ollut traktoria niin peruna kylvettiin maahan tekemällä ensin hevosvetoisella auralla, jota meillä kutsuttiin nimellä nökköaura tai savoksi nökköuatraksi, yksi vako, johon sitten nakeltiin siemenperunat isoisä Toivon tekemästä pärekorista yhden jalkaterän mitan välein.
Kun siemenperunat olivat vaossa, kynnettiin vako nököllä umpeen. Sitten taas uusi vako ja niin edelleen. Nökköä ohjattiin kahdella kädellä, kyntäjä laittoi hevosen ohjakset kiinni nökön yläpäähän ja antoi liikkumiskomennot puhumalla: liikkeellelähtö oli maiskauttava sisäänpäin imaisulla tehty huuliäänne, pysäytys – prrrr, vasemmalle – liki, liki ja oikealle – vako, vako.
Ensikokemukseni nökön takana oli lyhyt ja kivulias. Apukyntäjällä oli mittaa hieman enemmän kuin nökollä korkeutta ja siihen sitten Esan ja nökön väliin kyntömieheksi. Kaikki meni niin pitkään hyvin, kunnes nökkö pomppasi maan alla lymyilevästä kivestä pientä kyntäjää leukaan ja tuloksena täystyrmäys yhdellä iskulla. Urani nökkömiehenä kesti alle minuutin.
16.5. 2024 – Jone