Naapuri kylässä – Kesäinen tositarina vuodelta 2004
-No eihän täällä rosvoja ollutkaan, perkele!
Verkkaripukuinen, lyhyenläntä naapurimme leskimies ilmestyi nurkan takaa sauvat kädessä. Erkki, vaikka oli varreltaan lyhyt, ei ole koskaan ollut vaatimattomuudella eikä heikolla itsetunnolla pilattu. Jutut ovat aina olleet reteitä ja niihin kuului olennaisesti voimasanahöystöt. On vaikea kuvitella Erkkiä, tai Erkkoa, niin kuin kaikki häntä kylillä kutsuivat, lausumassa pidempää lauseenpartta ilman että siihen olisi tullut lisättyä sopivaan paikkaan joku sielunvihollisen tai sukupuolielimen nimi.
-Ka, Erkkihän se siinä, ootko keppejä ulkoiluttamassa, kyselin tekoleppoisasti, vaikka mies oli päässyt pahasti yllättämään selän takaa.
-Pittäähän sitä yrittee vähän könytä teitä pitkin, ettei ihan jämähä mökin nurkkaan. Se on, saatana, parempi ottoo kepit matkaa, on niin helevetin liukkaita joskus nuo tien perkeleet.
Vielä muutama vuosi sitten ei olisi miehiselle miehelle tullut kysymykseenkään kulkea suksisauvojen kanssa pitkin teitä näillä kulmilla, onhan sauvakävely ihan ilmiselvästi täysin akkojen hommia. Nyt kuitenkin Erkkokin oli pehmennyt, lääkärin kehotuksesta tai ilman. Selittelyä oli kuitenkin vahvasti ilmassa.
-Ei kai nyt näin heinäkuussa? ihmettelin.
-No ei, mutta kun tuli talavela opeteltua niin lähtöövät matkaan vaikkei olis niin liukaskaan, kuului selitys.
Minulla oli traktori käynnissä ja olin tankkaamassa moottorisahaa puunhakureissua varten. Myrskytuulet olivat taas kaadelleen puun sieltä, toisen täältä ja tarkoituksenani oli lähteä hakemaan nuo rungot polttopuiksi. Tapanani oli ollut tehdä puut metsässä valmiiksi 80 senttisiksi että ne pystyisivät helposti traktorin halkaisukoneella halkomaan liiterissä. 80 senttisiksi sen vuoksi että se oli juuri sopiva mitta kokonaisena äidin leivinuuniin ja katkaistuna kaikkiin muihin uuneihin.
Sammutin traktorin, että olisi helpompi jutella, samalla osoittaen, ettei tässä sen kummempaa kiirettä ole minullakaan, kesälomalaisella.
-Kuulin raktorin iänen ja ajattelin lähtä kahtomaan, joko ne on rosmot viemässä Esan työkonneen, selitti Erkki pihaan saapumisensa syyn. – Se kun ei Esa ite oo ennee ajelemassa.
-Eipä ole, ei, sanoin aika masentuneella äänellä. Isäni Esa oli kuollut kesäkuun 12. päivä ja juhannuksen aaton aattona oli pidetty hautajaiset. Erkki naapurina ja vanhana savottakaverina oli itsestään selvä kutsuttava, vaikka muistotilaisuus oli pidetty pienenä Esan nimenomaisesta toivomuksesta.
-Oli se hieno ja tyylikäs tillaisuus, ne Esan hautajaiset. Oli kyllä hyvä, ettei ollu mittää mahottomia öykkäröintejä – Erkki sanoi – ei se Esa semmosia hulinoita ois halunnutkaan.
-No se oli tiedossa ja siksihän me pidimmekin porukan pienenä, vahvistin. Itse olin ollut taipuvainen isompaan kutsulistaan, mutta Äiti-Eila oli pitänyt päänsä ja kutsun oli saanut vain ihan lähimmät. Jälkeenpäin ajatellen ratkaisu oli ollut fiksu ja todellakin linjakas Esan elämän ja arvomaailman kanssa.
-Mutta hyvin tuntu peli vielä raklattavan, sanoo Erkki traktoria tarkoittaen, päästäkseen pois kuitenkin niin kiusallisesta aiheesta.
-Kyllä tuolla viellä ajeloo, öljyä tuo pahalainen vuan tuppoo kuluttamaan, se on varsin tuo kannentiiviste, kun ruppee valskoomaan, totesin. Tiedän Erkin olevan intohimoinen konemies ja ohjailin keskustelua turvallisille vesille, minäkin puolestani. Huomaan oman puheen alkavan myötäilemään vieraani puheenpartta. Kahdeksantoista vuotta Etelä Suomessa ei ole häivyttänyt tuntumaani paikalliseen murteeseen ja erityisen helposti pääsen mukaan, kun puhun jonkun aina täällä asuneen kanssa.
-Mistäs se Erkki siihen viskattiin? hihkailee isoveljeni Jari, joka ilmestyy navettarakennuksen takaa.
-Piti vähän lähtä teitä pitkin köppäsemmää ja kun kuulin Esan raktorin iänen, arvelin tulla kahtomaan, joko ne on rosmosetät naapurinmiehen tavaroihen kimpussa – naurahtaa Erkki ja paiskaa käsipäivät Jarin kanssa. Tässä vaiheessa minäkin havahdun tarjoamaan kättä tervehdykseen.
-Kai se pittää miunkii paiskata naapurin miehen kättä – sanon ja totean mielessäni entisen metsurin käden kovasti pehmenneen entisistä ajoista.
-Mites siulla on nuin kova kopra, vaikka etkös sie näpelöi niitä tietokonneita päivätyönä? kysyy Erkki kuin aavistaen ajatukseni.
-Jotakin fyysisiäkin hommia sitä pittää tehhä ettei ihan pehmene …
-Mutta perkele oli ne kuule kovat käet miullakii ennenmuinoin, kun painoin vielä savottahommia! Ja hauis! Siitä on vielä jottain jälelläkkii; viimeks kun olin tuolla terveyskeskuksessa, Kermäellä, ja kaho tälleen kun nostin aluspaijan ylös niin yks hoitaja oikein pysähty kahtomaan mitkä pakkurat ne on kiivennyt Erkon käsvarteen. Helevetti, oikein nolostu ja rupes punottammaan, kun mie sille vähän sitten vielä pullistin, hähähä…
-Oli ne kovia hommia ennen – myötäilin – etkös sie ollu ennen Esan kanssa monilla samoilla savotoilla?
-Vaikka miten monilla, Leipämäessä, Pyöreisissä ja vaikka missä. Esahan se kyllä älys sentään lähtä sinne sahalle ennen kun ajo ihteesä ihan romuksi. Mie sitä vuan painoin mehässä 58 vuotijaaksi. Oli se kovvoo hommoo, varsinnii viimesinä vuosina, saatana!
-Niinpä – myhäilin, Jari naureskeli miltei ääneen takavasemmalla.
-On se muuten surkeeta touhuu nää urheiluhommat – ihan vituttaa kahtoo varsinnii tätä nykyistä suomalaisten ylleisurheiluu!
-Eipä oo maammelaulu paljon soinu – tarttui puheeseen Jari – tultiinhan hänen mieliaiheeseensa.
-Eihän nää perkeleet ossoo ennee nykyisin ies keihästä heittee, tekniikkakin ihan hakoteillä. Että muuten varsin pojat usko, mutta mie sitä on viskannut miesten keihästä yli 60 metrii!
-Elä helevetissä, sehän on hirmutulos – ihmettelee Jari ääneen mutta epäilee, niinkuin minäkin, Erkin taas pistävän omiaan.
-No saatana, mutta oli kyllä hyvä valmentajakin!
-Ai kuka? – kysyy Jari
-Matti Järvinen! Kai pojat muistaa Järvis Matin?
-Joopa, eikös se voittanut kahden käden heiton olympiakultaakin? Missäs Matin oppeja pääsit saamaan? kyselin.
-Kisalan kentällä! Tiällähän se kävi viiskymmentäluvulla, parin eri kerran vielä! Sehän ol sillon jo vanha mies mutta kuule kyllä sillä oli tekniikka hallussa! Se kun on heitto ihan ristiaskelista kiinni: joka mies se kättä heiluttelloo, mut jos ei ossoo ristiaskelia, ei keppi kyllä lennä mihinkään.
-Ja opit? – provosoin.
-Perkele, luuletko että metrin ja kuuvenkymmenen sentin korkeuvelta heitetään yli 60 metrin kaaria ilman ristiaskelia tenhottaa Erkki vauhtiin päästyään.
-No eipä ei, myötäilemme porukalla
-Se Erkko on ollut oikein urheilijamiehiä? tempautuu keskusteluun mukaan toinen veljeni Jarmo, joka tulee risusavotasta roikuttaen tyhjää bensiinikanisteriä.
-Ka, tiällähän onnii koko veljessarja käymässä, sanoo Erkki ja tarttu Jarmon ojentamaan käteen.
-Joo, Jannekii, tais vua männä Äiten kanssa käymään kaupungissa, – vahvistaa Jarmo.
-Sitä ruppeekin hommia tapahtumaan, kun tuommosella miesjoukolla ruvetaan riehumaan! intoilee Erkki.
-Eipä täällä paljon ole riehumista, eikä tälläsellä helteellä paljon jaksaskaan. Helevetisti itikoita vielä tuolla risukossa, ähkii Jarmo raapien selkäänsä rukkasen syrjällä.
-No niitä perkeleitä riittää, vuan moottorsaha se kyllä hyvä ohvi, sitä kun vuan jaksaa huuvattoo, niin eipä näy itikoita mailla eikä myöskään halameilla, puhuu Erkki syvällä kokemuksen rintaäänellä.
-Niin se on, mutta kovin pitkiä taukoja ei vua passoo pittee, muuten rikittäävät heti reikiä täyteen, toteaa Jarmo, nyt kynnyttäen itseään niskasta. Itikkakeskustelusta kehkeytyy varsin intensiivinen, kaikilla tuntuu olevan kokemusta
ja keinoja pärjätä hyttysten kanssa. Tapansa mukaan Erkki vaihtaa taas puheenaihetta lennosta:
-Nuista urheiluhommista puhheen ollen, miula se on hirviammunnan SM–ronssimitalli takanreunalla, sanoo mies, edes yrittämättä olla vaatimaton.
-Ihanko Suomen Mestaruuvesta? ihmettelen.
-No näin. Ripen, tuon miun veljein eukkohan se ei uskonu ensinkään, kun sille sanoin saman. Mutta kyllä akalla leuka lopsahti, kun mie löin sille pokkaalin kätteen ja luvetin kylestä lakaatin, selittää Erkki tiukalla ilmeellä.
-Harjottelit sitten aikanaan hirveesti? –Jari kysyy, yhä epäusko kasvoillaan.
-Ja paskat, eihän tämmösellä köyhällä metsurilla ole varoja ostella pateja, nehän on aika perkeleen kalliita, vaikka hirviseuran kautta sain vähän alennusta. Antohan se seurakin miulle niitä jonnii verran ilmaseksi, kun älysivät että Erkostahan se suattaa tulla mainemies näile kulomile, selittää Erkki naama vakavana.
-Vieläkö se hirvi köllistys? kyselen, pitäen naamani väkisin peruslukemissa.
-Ja saatanan varmasti! Tuo näkö vuan täpästää, eikä tuola mehässäkkään jaksa ennee lähtä könyämmään. Pittää sitä jättee nuoremmillekin mahollisuus, hehehe.. Rupean hilaamaan itsenä traktorin pukin suuntaan, keskustelu uhkaa pitkittyä niin ettei kuorman haennasta ennen ruokailua tule mitään, jos kohta en lähde liikkeelle. Erkki huomaa, että meillä itse kullakin taitaa tehdä mieli jo jatkaa hommia ja sanoo:
-Pittää vielä lähtä käpyttelemään tuonne Korhoseen ja kysymään Jukalta onko se suanu ongella ahvenia viime aikoina.
-Olipa mukava rupatella, tulehan toisennii kerran niin turrautettaan oikein kahveet, sanon.
-Ettäpä työ tiälä taija kovin ussein käyvä, epäilee Erkki.
-Pittää yrittöö parantoo tahtia, ettei tuo Äet-muor tänne ihan tylsisty, sanoo Jarmo, ja muistahan siekiin Erkko, käyvä tuota Eiloo huastattamassa, siulahan ei taija paljon kuitenkaan nuo kiireet painoo?
-Pittää käyvvä, pittää käyvvä, vua aika ussein ollaan Harrin kanssa tuola mökillä, melekein enimmän osan aikoo, varsinnii näin kesällä. Erkki kääntyy lähteäkseen, sanon vielä naurahduksen kanssa:
-Pijähän Erkko ihteis miehenä!
-No Perkele!
-Morjens!
-Morjens!
Lukuvinkki! Lisää tosielämän tarinoita Jouni Purontauksen Sängyn alta sarjayrittäjäksi muistelmateoksessa. Voit tilata sen Karvilan Panimon verkkokaupasta.